Minulla on pieni sukulaislapsi, jonka puheessa on tänä syksynä ilmennyt änkytystä. Koska suvussamme on meitä aikuisänkyttäjiä, tulee mieleen, että kyseessä voisi olla muuta kuin ohimenevä puheenkehityksen vaihe. Se jää nähtäväksi.
Kun kuulin lapsen änkytyksestä, olin yllättynyt tunteista, joita tieto minussa herätti. Koin syyllisyyttä. Ikäänkuin minä olisin jotenkin olemassaolollani myötävaikuttanut änkytyksen puhkeamiseen. ”Joo, ensin sä itse valitsit että haluat alkaa änkyttämään, ja sitten tietoisesti tartutit sen eteenpäin”, nauroi lapsen äiti oman huolensa keskeltä, kun juttelin hänelle absurdista tunteestani. Tiedän, että ajatuksessa ei ole päätä eikä häntää, mutta…
Tunsin myös neuvottomuutta. Viime vuosina omassa ajattelussani ja puheissani on korostunut änkytyksen aiheuttamien vaikeuksien sijaan se, mitä kaikkea olen änkytyksen kautta itsestäni ja ihmisyydestä oppinut, miten olen rohkaistunut kohtaamaan vaikeita tilanteita ja miten elämäni on SÄYn myötä rikastunut. Nyt yhtäkkiä koin vain suurta huolta. Mitä jos hän ei saa kavereita? Mitä jos häntä kiusataan? Mitä jos hän on onneton?
Yhtä aikaa näiden huolen varjojen kanssa minussa läikähti voima. Olen tuon pienen lapsen liittolainen. Kannamme samaa sukumme perintöä, ja on minun tehtäväni näyttää hänelle, miten sen kanssa selviää. Yhtäkkiä oma änkytykseni sai uuden merkityksen ja roolin. Sen ja minun on oltava esimerkki tälle lapselle.
Oma änkytykseni on vapaassa puheessa aika vähäistä, eikä lapsi ole todennäköisesti ikinä noteerannut puheessani mitään erityistä. Nyt päätin tarttua härkää sarvista. Otin oman lapseni toiseen ja hänet toiseen kainaloon, ja rupesimme lukemaan. Ääneen lukeminen on minulle änkytyksen kannalta ollut aina haastavinta puhumista. Kun jäin hetkeksi jumiin, lapsi kääntyi aina tuijottamaan minua. Jatkoin lukemista, ja vasta ensimmäisen kunnon blokin kohdalla sanoin huolettomasti, että ”mulla jää sanat aina välillä suuhun jumiin tällä lailla”, ja jatkoin taas. Tiesin lapsen vanhempien sanoittaneen änkytystä lapselle näin. Lapsi tuijotti minua silmät suurina. Toisen blokin kohdalla sanoin taas, että ”mulla jää sanat välillä suuhun jumiin, mutta se ei haittaa”. Lapsi vetäytyi kauemmas minusta, ikään kuin saadakseen paremman katsekontaktin: ”Minujjakin jää sanat väjijjä jumiin!”, hän ihan huudahti. ”Ai sullakin jää! Se ei haittaa ollenkaan.” Se taisi olla tärkeä hetki meille molemmille.
Tulevaisuus näyttää, saanko hänestä lähisukuuni kanssaänkyttäjän vai en. Oli miten oli, haluan joka tapauksessa ajatella, että omalla esimerkilläni voi olla opettamassa avointa suhtautumista itseen ja elämään. Välillä on vaikeaa ja paha mieli – sen saa näyttää ja siitä voidaan puhua. Lohtua ja ymmärrystä on olemassa. Rohkeus on sitä että tekee jännittäviltä tuntuvia asioita, ei sitä että mikään ei pelota. Ja tärkeimpänä: jokainen meistä on ikiomanlainen ja sellaisena täydellinen.
Anna Lemmetyinen