Hauki puheterapeuttina

huhti 24, 2022

I P

Lausunta

Nastolan kunta

1967

Säilytän edelleen hopealautasta, jonka keskellä on yllä näkyvä teksti. Se on pienessä ruskeassa pahvilaatikossa yhdessä palkintolusikoiden kanssa.

Minulla on tallessa paikallislehdestä saksittu leike, jossa seison leveästi hymyillen ja lautasta esitellen.  Itse jutussa kerrottiin, että esitykseni nousi 48 luokkalaisten lausuntakilpailun parhaaksi ”vapaan ja luontevan” esiintymisen vuoksi. Olin silloin kymmenen vuotta.

Kuluneista viidestäkymmenestäviidestä vuodesta huolimatta muistan edelleen sanasta sanaan runon, jonka silloin lausuin, Lauri Pohjanpään Dolce far nienten: ”Hauki se makasi kaislikossa/alla sinilaen…”

Lapsi esittelee lausuntakilpailussa voittamaansa hopelautasta leveästi hymyillen.

Osallistuminen runonlausuntakilpailuun oli änkytyksen hoitoa 60-luvun malliin. Takana oli varmasti hyvä tarkoitus: jos menestyn ja huomaan osaavani, änkytykseni katoaa tai ainakin helpottaa. En tiedä, oliko minut kilpailuun valmentanut opettaja varautunut siihen, että epäonnistuisin.

Huomaan toistaneeni itse samaa mallia oikeastaan koko elämäni ajan: jos tämän tilaisuuden hoidan, sitten pärjään missä tahansa. Niin ei kuitenkaan ole koskaan käynyt, vaikka olen uittanut itseni änkytyksen kannalta pahimpiin mahdollisiin paikkoihin. Sittemmin olen alkanut ajatella, että viisainta on vain paeta ongelmiaan niin kovaa kuin pääsee ja niin kauas kuin pääsee. Pelonaiheiden kohtaaminen on aivan ylimainostettu juttu.

Änkytys on säilynyt koko elämäni ajan, mutta se on ottanut erilaisia muotoja ja välillä kadonnut lähes huomaamattomiin. Kansakoulussa ja oppikoulun ensimmäisillä luokilla oli vaikeinta. Silloin pelkäämäni ruotsinopettaja laittoi vastaamaan kysymyksiin pulpettijono ja oppilas kerrallaan. Jonnekin hyvin syvälle mieleeni on jäänyt hätäännys odottaessani oman vuoroni tuloa. En muista enää, pystyinkö kuuntelemaan kysymyksiä ja vastaamaan niihin.

Nuorena ja nuorena aikuisena en ajatellut itseäni änkyttäjänä. Olin vain ihminen, jonka oli joskus vaikeata vastata omalla vuorollaan tai sanoa nimensä puhelimeen. Olin myös ihminen, jonka puhe alkoi katkeilla väsyessä ja ihminen, jolle vieraitten kielten puhuminen oli vaikeaa. Kielten oppiminen ei ollut sinänsä hankalaa ja kirjoittaminen sujui. Ongelmana oli puhuminen. Ajattelin, että suomalainen turpani nyt on vaan rakenteeltaan sellainen, ettei se vieraille kielille taivu.

Pidin myös itseäni ujona ja sisäänpäin kääntyneenä, kun puheen aloittaminen vieraitten kanssa oli vaikeaa. En tullut ajatelleeksi, että kohtaamisten ongelmat saattoivat liittyä siihen lapsuuden vaiheeseen, jolloin änkytys oli pahaa ja muokkasi suhdettani muihin ihmisiin. Lapsen omakuva on itsensä toteuttava ennuste.

Seurustelussa en tohtinut itse tehdä aloitetta, mutta onneksi löytyi muutama omatoiminen henkilö, jotka pokasivat minut. Mikäs siinä, ihan hauskoja ihmisiä silläkin metodilla elämääni tuli.

Meni vuosikymmeniä, että muistin änkytyksen vain silloin, kun vilkaisin hiihtokilpailussa voitettujen lusikoiden ja hopealautasen laatikkoa.

Kouluttauduin tutkijaksi ja tein urani yliopistoissa, viimeiset 20 vuotta professorina. Alani on kansainvälisen viestinnän tutkimus, viimeisin vuonna 2017 ilmestynyt kirja käsittelee Kiinan ulkomaille suuntaamaa mediaa.  

Viidenkymmenen ikävuoden tienoilla änkytys paheni uudelleen ja aloin taas tiedostaa olevani änkyttäjä. Huomasin, että oli paljon asioita, joita olin alkanut vähin erin vältellä. Pikkupuheet cocktailien kera jäivät konferensseissa väliin ja myös oma esitys, jos joku kanssakirjoittaja saattoi sen pitää. Sitten jäivät konferenssitkin. Kansainvälisen viestinnän tutkijalle tarjoutuu kansainvälisiä tehtäviä ja yhteistyökuvioita, mutta laistoin melkein kaikki erilaisia tekosyitä käyttäen.

Nuorempana olin melko paljon esillä yhteiskunnallisena keskustelijana ja toimin asiantuntijana mediassa. Kun puheen takeltelu paheni, mediaesiintymiset jäivät pois, samoin puhetilaisuudet kansalaisjärjestöissä ja kulttuuririennoissa. Opettaminenkin muuttui askel askeleelta vaikeammaksi. Ensin luovuin massaluennoista ja sitten yritin päästä eroon opetuksesta tyystin.

Siinä kohdassa tunsin, että en pysty enää hoitamaan työtäni täysipainoisesti ja aloin valmistella siirtymistä ensin osa-aikatyöhön ja sitten eläkkeelle. Osa-aikatyössä pystyin valitsemaan paremmin ne työtehtävät, joihin kykenin.

Voi ajatella, että yliopisto on aikuisten ihmisten yhteisö, jossa suvaitaan erilaisuutta ja jossa sisällöt ovat sanoman muotoa tärkeämpiä. Aina niin ei ole. Esihenkilöt eivät aina ymmärrä alaisen kokemusta työstään ja opiskelijoissa on ihmisiä, jotka katsovat saavansa huonoa opetusta, jos luennoitsijan puhe katkeilee. Omassa oppiaineessani vallitsi silloin opiskelukulttuuri, jossa opettajiin kohdistuva halveksunta ja myös sen suora esiin tuominen oli normi. Oli outoa ja raskasta, kun palautepaperissa luki: ”vitun änkyttäjä”.

Aloin tulla jaksamisen rajoille, ja se huomattiin myös työterveydessä. Minut ohjattiin Tampereen yliopistollisen sairaalan foniatrian poliklinikalle tutkimuksiin, joissa havaittiin keskivaikea änkytys ja annettiin selviytymiskeinoja sen kanssa pärjäämiseen.

Samaan aikaan alkoi iso hampaiston ja purennan uudistaminen, johon liittyi myös molempien leukojen siirto uuteen asentoon. Kolmen ja puolen vuoden ajan suussani oli koko ajan jotakin menossa, hammasrautoja keveimmillään. Aina kun opin jotenkin puhumaan uudella kalustolla, alkoi hoidon seuraava vaihe. Hyvä puoli asiassa oli se, että oli helppo kertoa puheongelmien syy, jostakin syystä änkytyksestä puhuminen on aina ollut paljon vaikeampaa. Leikkauksissa murjottu keltasininen ja turvonnut naama oli sosiaalinen helpotus; jokainen näki, miksi en puhu hyvin.

Reilu vuosi sitten suun remontti tuli valmiiksi ja jäin kokonaan eläkkeelle. Oli aika opetella puhumaan uudelleen ja elämään ilman jännitystä. Puheterapiakin jatkui.

Puheterapeuttini Katri Luhtalampi kehotti minua kirjoittamaan tähän blogiin ja sanoi, että kokemukseni voivat olla arvokkaita nuoremmille. Olen kuitenkin tehnyt pitkän työuran ammatissa, jossa joutuu johtamaan kokouksia, tapaamaan paljon uusia ihmisiä ja esiintymään monenlaisissa tilaisuuksissa. Toivon niin, vaikka neuvoja minulla ei ole antaa.

Ajattelin pitkään, että änkytys ei ole vaikuttanut elämääni juuri mitenkään. Ihmisiin tutustuminen on ollut vaikeaa, mutta ystävystyminen ei. Nuorena oli niin paljon sanomisen paloa, että olisin sanonut sanottavani vaikka ketunraudat suussa. Akateemisella uralla edetään enemmän kirjoittaen kuin puhuen, ja edellinen on sujunut aina.  Olen myös uskonut, että osaan työni enkä anna kiusaantuneiden katseiden häiritä. Olen puhunut asiani aina loppuun saakka, katseista huolimatta.

Ja on änkytys tarjonnut myös kiinnostavia ja opettavia kokemuksia. Edellä mainittua kirjaa Kiinan median suuri harppaus varten tein 35 haastattelua Kiinassa, Hongkongissa ja Suomessa, lähes kaikki englanniksi, joka on kauhu- ja pelkokieleni. Oli melkoinen kulttuurienvälisen viestinnän kokemus katsoa, mitä korkea-arvoinen kiinalainen isäntä tekee, kun hänen vieraansa ei saa sanaa suustaan ja ns. menettää kasvonsa. No, hän tekee sen, minkä lähes kaikki muutkin: muuttuu roolista ihmiseksi ja yrittää auttaa.

Mutta totta on sekin, että änkytys on rajannut joitakin asioita pois elämästäni ja säännöllinen esiintyminen on tuonut siihen säännöllistä painetta ja kireyttä. Jännitystä en ole aina lääkinnyt oikeilla aineilla, mikä on jättänyt elämään jälkensä sekin. Änkytys ei ole estänyt minua tekemästä asioita, mutta niiden tekeminen ei ollut niin hauskaa kuin se olisi voinut olla.

En tiedä, miksi en viimeisten työvuosieni aikana ottanut suoraan puheeksi änkytystä pomojeni ja opiskelijoiden kanssa. Jotenkin ajattelin sen vain pahentavan tilannetta. Ja ehkä seuraava esiintyminen menisikin hyvin. Lähimpien työtovereiden kanssa puhuin asiasta avoimemmin, mutta tuskin mainitsin heillekään sanaa änkytys.

Olen yrittänyt ajatella kuten ammoinen jalkapallovalmentajani Reiska, joka ei koskaan surrut loukkaantuneiden tai sairaana olevien pelaajien perään. Niillä mennään, hän sanoi, joiden jalat vielä liikkuvat. Omakaan joukkueeni ei ole paras mahdollinen, mutta se voi silti pelata kaunista jalkapalloa.

Nastolan kunnan runonlausuntakilpailusta jäi jotakin elämän evääksi, runon viimeiset säkeet. Kun puheen paine on kasvanut liian suureksi, kun olen yrittänyt koko ruumiillani puristaa sanat suustani, olen sanonut itselleni: muista hauki. Se on auttanut laskemaan kierroksia, pitämään tauon ja aloittamaan uudelleen hyvin hitaasti puhuen. Joten ei se hauki ihan huono puheterapeutti ollut.

Laiskana keinui hauki

Suloisen kuumassa ruohon rinnassa,

toinen silmä vain auki.

Heikki Luostarinen

Viimeisimmät blogikirjoitukset

Pin It on Pinterest