Tämän vuoden teemana on ”Sanojen matka – sinnikkyys ja kyky palautua”.
Änkytys alkaa useimmiten 2-5 -vuotiaana eli pian puhumaan opittuamme. Suurimmalla osalla lapsista se häviää puheesta, mutta toisilla se jää pysyväksi osaksi. Aikuisista noin 1 % änkyttää.
Änkyttävät ihmiset voivat kokea änkytyksensä eri lailla, ja kullakin on oma tarinansa sen kanssa pärjäämisestä elämän eri vaiheissa.
Jokaisen tarinaan kuuluu kuitenkin sinnikkyys ja kyky nousta jaloilleen haastavien puhetilanteiden jälkeen. On tärkeää, että emme vaikene: menemme yhä uudelleen puhetilanteisiin.
On myös tärkeää kertoa kokemuksiamme ääneen aidosti ja rehellisesti. Meidän änkyttävien ihmisten tarinat ovat kaikki arvokkaita, kukin omanlaisenaan.
Moni on törmännyt tilanteisiin, joissa änkytykseen on reagoitu negatiivisesti ja tilanteesta on jäänyt huono fiilis. Esimerkiksi meille on naurettu, meitä ei ole jaksettu kuunnella tai kuulija on pyrkinyt pois tilanteesta. Meille on sanottu suoraan negatiivista palautetta tai olemme kokeneet kiusaamista änkytyksen takia.
Joskus meidät ymmärretään väärin. Esimerkiksi puheen lukon takia meille on lyöty puhelimessa luuri korvaan, koska on luultu, että emme ole enää siellä. Tai on ihmetelty, miksemme muista omaa/lemmikkiämme/ystävämme nimeä/ikää/sukupuolta, koska puheeseemme on tullut tällöin änkytystä. Meidät joskus tulkitaan hermostuneiksi, epävarmoiksi tai ujoiksi ihmisiksi, vaikka läheskään kaikki meistä eivät sitä ole.
Puhuminen voi tuntua myös fyysisesti raskaalta: hengitys voi olla vaikeaa ja työlästä, kasvon ja kaulan lihaksiin voi sattua.
Voi tuntua, ettei tee enää ikinä mieli sanoa kenellekään mitään.
–> SILTI jokainen meistä avaa suunsa yhä uudelleen puhuakseen. Valitsemme puhumisen hiljaisuuden sijaan. Tämä jos mikä kertoo sinnikkyydestä, rohkeudesta ja palautumiskyvystä.
En muista lapsuudesta tiettyä hetkeä, jolloin huomasin puheeni poikkeavan muiden puheesta, mutta muutamia välähdyksiä tämänkaltaisista tilanteista on. Monille änkyttäville jää lapsuudesta vähintään pieni määrä negatiivisia muistoja riippumatta kotioloista. Pienelle lapselle sanojen sanomisen vaikeus voi olla hyvin turhauttavaa. Lisäksi varsinkin kouluiässä valitettavasti voi saada kuittia muilta ikätovereilta, kuten ”opettele puhumaan”, ”lue tuo teksti änkyttämättä”.
Änkytys voi aiheuttaa kantajalleen monia vaikeita tunteita, kuten häpeää, puhumisen pelkoa, huonommuuden tunnetta, eristäytymistä. Itse koin näitä erityisesti teini-ikäisenä ja aikuisiän kynnyksellä, kun en halunnut poiketa tällä tavalla muista ikätovereista. En halunnut olla näin näkyvällä tavalla erilainen. Tunsin häpeää ja huonommuutta siitä, että puhumiseni on vaikeaa.
Opiskelu- ja työikäisenä voi monilla nousta pelko esiintymiseen tai sosiaalisiin tilanteisiin niin vahvaksi, että se rajoittaa elämää. Ajatukset tulevista puhetilanteista voivat aiheuttaa itkua, pelkoa, ahdistusta ja paniikkia. Nämä ahdistavat tunteet ja pelot nousivat itsellekin monesti tuolloin nuorena aikuisena. Itselleni aikoinaan varsinkin tunneilla vastaaminen ja esiintyminen olivat ajoittain hyvin pelottavia ja ahdistavia tilanteita.
Olen useasti harmitellut sitä, miten en uskaltanut jossain tilanteessa sanoa haluamaani asiaa. Miten en uskaltanut kertoa vastausta, jota muut eivät tienneet. Miten en ole uskaltanut tutustua änkytykseni takia uusiin ihmisiin. Miten en uskaltanut osallistua hauskaan tapahtumaan puhumisen pelkoni takia. Miten en voinut olla sujuva puhuja, vaan sen sijasta tuntenut haluavani vajota änkytyksen aiheuttaman häpeän takia maan alle.
Moni änkyttäjä on kokenut änkytyksen takia monia vaikeita tunteita ja häpeällisiä tilanteita. Häpeällisiltä tuntuvien puhetilanteiden jälkeen olemme monet kerrat kasanneet itsemme ja avanneet suumme yhä uudestaan, jotta saamme asiamme kuuluviin. Puhumisen vaikeus on antanut meille sinnikkyyttä ja rohkeutta puhua. Kokemustensa takia myös moni änkyttäjä kokee olevansa empaattisempi ja hyvä kuuntelija toisille.
Itse koen yhtenä pahimmista loukkauksista, jos joku epäilee älykkyysosamäärääni vain sen takia, että änkytän. Tämän takia yksi työhaastattelu kymmenen vuoden takaa on jäänyt mieleeni erityisen hyvin. Kerrottuani työhaastattelussa puheeni pätkivän änkytyksen takia, haastattelija esitti minulle kysymyksen: ”Ymmärränkö minä, mitä ohjeita minulle sanotaan?”, Ymmärränkö minä muiden tuottamaa puhetta?”.
Ennen tunsin änkytykseni kahlitsevan minut kettinkeihin ja estävän minua tekemästä asioita. Nykyään ajattelen sen olevan minulle voimavara. Se on muun muassa opettanut minulle itsestäni ja ylipäätään elämästä oivaltavia asioita, se on vienyt minut mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja kokemuksiin niin kotimaassa kuin ulkomailla sekä sen ansiosta olen tutustunut moniin upeisiin ihmisiin.
Olen ikuisesti kiitollinen muilta änkyttäjiltä saamastani vertaistuesta. Heiltä olen oppinut, miten upea ja rohkea änkyttävä ihminen voi olla.
Olen todella ylpeä meistä kaikista änkyttäjistä! Änkytys ei ole este mihinkään!
Meitä on yhteiskunnassa monissa erilaisissa rooleissa ja ammateissa. Etenkin juuri muiden änkyttävien ihmisten esimerkki on vahvistanut myös omaa itsetuntoani työelämässä. Änkytys ei tee minusta yhtään huonompaa eläinlääkäriä. Vaikka muutaman kerran työurani aikana eläimen omistaja on epäillyt ammattitaitoani änkytyksen takia, mutta nämä ovat onneksi harvassa. Änkytys voi näyttäytyä myös inhimillisenä piirteenä, mikä voi saada toisen olon turvallisemmaksi vaikeassa ja jännittävässä lemmikin hoitotilanteessa.
Monien ihmisten ennakkoluulojen ja väärien tietojen takia haluan kovasti levittää änkytystietoisuutta ja näyttää vapaasti, että änkytyksessä ei ole mitään häpeällistä. Meillä on kaikki keinot tehdä änkytystä näkyvämmäksi ja normaalimmaksi yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse jäädä sivuun.
Änkyttävä puhe on yhtä arvokasta kuin sujuva puhe!
Näytetään kaikki änkytystä maailmalle rohkeasti! <3
Eeva Nurvala