Alkaneen kesän olen joutunut liki päivittäin navigoimaan pitkin keskussairaalan käytäviä. Varjoainekuvauksia, EKG:tä ja herra ties mitä kaikkea, edessä kun on lähiaikoina parikin operaatioita. Kelakorttia kysytään aina. Viivakoodista luulisi löytyvän kaikki tarvittavat tiedot, vaan eipä. Aina kun jonkin oven avaa, aina sama kysymys: ”Nimi, syntymäaika ja se loppuosa.” Tuskin mikään voi änkyttävää ihmistä enempi ahdistaa.
Sitten helpottaa. Hoitopöydälle makuulle ja odottamaan mitä tuleman pitää. Hoitsun ensimmäiset sanat: ”Sanotko vielä sen syntymäajan?” No sanonhan minä. Silloin tällöin ihan sujuvasti, joskus hieman vähemmän. Monesti olen sanonut: ”Anteeksi, kun vähän änkytän, ei kai haittaa?” Hoitaja pyysi olemaan puhumatta ja hengittämään vaan ihan rauhallisesti…
Arjen puhetilanteissa luulisin pärjääväni ihan mainiosti. Silloin tällöin tulee eteen tilanteita, kun puhe päättääkin kompuroida. Vokaaleilla alkavat sanat, nimet ja numerot ovat vaikeimpia. Niissä piilee jokin aivan käsittämätön muuri. Voisin kuvitella että moni muukin änkyttäjä kompuroi samaan. Lienee vain niin, että ne nimet ja numerot ovat vaikeita koska niille ei yksinkertaisesti löydy korvaavia ilmaisuja. Sananvaihtoautomatiikasta ei tähän apua ole. Tietty sana pitää pusertaa ulos keinolla millä hyvänsä. Piiloänkyttäjänä ja vuosia kirjoittaessani synonyymivarastossani on ilmaisuja melkeinpä asialle kuin asialle.
Sairaalakäynneistäni olen oppinut sen, mitä apua avoimuudesta on. Tiedän, että kun jännittää se vääristää usein tutkimustuloksia. Verenpaine on koholla, syke suorastaan mieletön ja hengitys salpautunut. Rohkeuteni riittää sanomaan, että jännitän. Jännittämisen ohella elämänmittaisen pelon, epävarmuuden ja ahdistuneisuuden taustalla on mitä todennäköisemmin se, että änkyttää.
Joillekin änkyttäminen ei tuota päänvaivaa, mutta itselläni se on ottanut tavaksi hallita. Kyse ei ole yksinomaan puhumisesta, vaan vuosien mittaan se on levittänyt lonkeronsa oikeastaan kaikkeen tekemiseeni. Avoimuus änkyttämistä kohtaan, rohkeus puhua siitä ja kertoa tuntemuksistani on terapiaa itselleni ja toivon mukaan kenties toisillekin. Vuosikymmeniä jatkuneesta piilottelusta en ole edelleenkään irti päässyt. Myyränkoloon ei ole halu kuitenkaan kaivautua.
Pauli Vento
Lappeenranta